Noora H.
Ennen kuin tulin raskaaksi, minua mietitytti ja kiinnosti treenaaminen raskauden aikana. Olen tottunut liikkumaan 4-5 kertaa viikossa, ja ilman säännöllisiä treenejä muutun kärttyiseksi ja kärsimättömäksi. Jos en ole koko viikonlopun aikana treenannut, niin viimeistään sunnuntaiaamuna mieheni varovasti ehdottaa lenkkiä. Moniin ystäviini ja kollegoihini verrattuna treenaan vähän, treenini eivät ole järin pitkiä ja harvemmin teen tuplatreenejä. Mutta kroppani on tottunut säännölliseen rasitukseen, enkä saa unta tai pysty rentoutumaan, jollen ole liikkunut tarpeeksi.
Tiesin, ettei raskaus ole este urheilulle, mutta olin kuullut tarinoita kuukausien vuodelevosta ja kaiken liikunnan estävistä supistuksista. Aavistelin myös, etten voisi jatkaa juoksua ihan entiseen malliin ja tavoitella aina vain parempia maratonaikoja. Silti elättelin toiveita, että olisin yksi niistä äideistä, jotka juoksevat pitkiä lenkkejä pallomahan kanssa, jakavat Instagramissa kuvia #activepregnancy -hashtagilla ja menevät synnytykseen suoraan spinning-tunnilta.
Kuva Kreikasta, jossa lenkki sujui yllättävän hyvin kuumuudesta huolimatta. Kymmenen kilometrin lenkistä vikat 4 km taittui kyllä reippaasti kävellen.
Ja kuinkas sitten kävikään. On varmaan kohtalon ivaa, että lempilajini juoksu tuntui epämiellyttävälle heti ensimmäisillä viikoilla. Juoksu oli jätettävä sikseen ja reippaat lenkit vaihtuivat kävelyyn. Nolostellen päivitin SportsTrackeriin ja HeiaHeiaan kävelylenkkejä ja katsoin kateellisena, kun ystäväni tallensivat sinne triathloneja ja kymmenien kilometrien lenkkejä. Teki mieli selittää, mistä yht’äkkinen romahdus johtuu, mutta maltoin kuitenkin pitää suuni kiinni.
Kun lopulta pääsin taas juoksemaan, oli tahti todella erilainen kesän alussa juostuun maratoniin verrattuna. Jos en olisi maratonilla tahkonnut omaa ennätystäni, olisin epäillyt, olenko koskaan ollutkaan kummoisessa juoksukunnossa. Pitkät lenkit ja intervellitreenit vaihtuivat viiden kilsan hölkkälenkkeihin, ja huonoina päivinä osa lenkistä piti taittaa kävellen. Sykkeitä ei tarvinnut vahtia, sillä kovemmilla vauhdeilla juoksu tuntui niin epämiellyttävälle, ettei vauhdin kiristäminen käynyt mielessäkään. Näistä viiden kilometrin etanalenkeistä pääsin iloitsemaan ehkä viisi kertaa, kunnes tuli täysi stoppi.
Tai lähes täysi, sillä pääsin juoksemaan vielä yhden maagisen lenkin. Viidennellätoista viikolla olin eräänä sunnuntaina todella turhautunut, kiersin kehää kotona ja kiukuttelin, kun en keksinyt tekemistä. Päätin hetken mielijohteesta kokeilla juoksua ja se sujui melkein kuin ennen vanhaa. Juoksin kahdeksan kilometria kaatosateessa ja nauroin koko matkan. En muista, että yksikään lenkki olisi tuntunut yhtä hyvälle. Se tuntui siltä, kun olisin kohdannut vanhan ystävän pitkästä aikaa ja saanut lämpimän halauksen. Vaikka seuraavalla viikolla juoksukunto oli taas tipotiessään (pakkohan se oli testata, josko hyvä juoksuputki jatkuisi), niin tuon lenkin voimin jaksan synnytykseen asti ja pidempäänkin.
Olen siis kiltisti noudattanut neuvolasta saamaani ohjetta kuunnella omaa kehoa ja välttää epämiellyttäviltä tuntuvia treenejä. Todennäköisesti olen ollut ylivarovainen, mutta jos on tottunut juoksemaan maratonin irronneilla varpaankynsillä ja nenäliinapaketin kokoisilla rakoilla, niin on välillä vähän vaikea vetää rajaa normaalin ja epämiellyttävän treenin välille.
Kummallista kyllä, olen edelleen täysin järjissäni. Vaikka treenaan nykyään huomattavasti vähemmän ja kevyemmin kuin aiemmin, niin ei se ole kovin pahaa tehnyt. Minulla on edelleen vähän vaikeuksia suhtautua omiin kävelylenkkeihin treeneinä ja mieheni joutuu välillä muistuttamaan, että kolmet kevyemmät treenit viikossa on hyvä suoritus raskausaikana. Yleisesti ottaen olen kuitenkin päässyt liikkumaan todella hyvin.
Mitä sitten olen tehnyt? Olen kävellyt valtavia määriä, käynyt salilla ja spinningissä. Jos aiemmin tavoitteena oli kävellä 10 000 askelta, niin nykyään mittariin tulee helposti lähes 20 000 askelta päivässä. Yritän myös tsempata lihaskunnon kanssa, vauvaa kanniskellessa selän ja käsien olisi hyvä olla kunnossa. Spinning korvaa hikitreenit, joita olen jäänyt kaipaamaan. Tosin ihan entisellä tahdilla ei sielläkään vedetä, sillä sykerajojen vuoksi minulla tulee korkeintaan lämmin. Huomenna aloitan äitiyspilateksen, jota odotan innolla.
Tärkeintä treeniä on kuitenkin ollut lantionpohjan lihasten treenaaminen. Jos jossain olen ollut kurinalainen, niin niissä harjoituksissa. Lihaksista on apua paitsi synnytyksessä ja siitä palautumisessa, myös juoksun aloittamisessa synnytyksen jälkeen. Olen lukenut kauhutarinoita siitä, mitä tapahtuu, jos lenkkipoluille palaa eivätkä lantionpohjan lihakset ole kunnossa. Tiedä häntä, pitävätkö tarinat paikkansa, mutta tässä asiassa en aio ottaa riskejä.
Jos siellä on joku toinen, joka miettii raskautta ja liikuntaa, niin jaan minua paljon auttaneen neuvon: “Raskausaikana ei ole tarkoitus parantaa kuntoa vaan ylläpitää sitä”. Simppelineuvo, mutta se antoi minulle todellisen ahaa-elämyksen: nyt on todella lupa treenata ihan vain fiiliksen mukaan. Ja se on ollut itse asiassa tosi kivaa. Kun on useamman vuoden noudattanut (vaihtelevalla menestyksellä) erilaisia juoksuohjelmia, niin on ollut suorastaan vapauttavaa treenata kevyesti ja fiiliksen mukaan.
Kuvituksena puhelimella otettuja treenikuvia raskauden ajalta. Viimeisenä mahakuva raskausviikolta viisi tai kuusi ja hieman ennen puoliväliä. Ei se maha vieläkään ole iso, mutta vatsalihakset ovat jo kadonneet.