Noora H. Kiitos paljon kaikista onnitteluista blogissa, Instan puolella ja Facebookissa. Olette ihan parhaita! Aika ei ole koskaan kulunut yhtä nopeasti kuin viimeisen kahden viikon aikana, juurihan me kotiuduimme sairaalasta. Ja silti tuntuu, että Baby H. olisi ollut osa perhettämme jo pidemmän aikaa. Sairaalassa saimme perhehuoneen ja mieheni pystyi auttamaan vauvan hoidossa. Onneksi, sillä sektiohaavan kanssa vauvan hoito oli ensimmäisinä päivinä lievästi sanottuna haastavaa. Miten nostaa samaan aikaan vauvaa ja itsensä kylkiasentoon? Ei onnistunut ainakaan minulta, vaikka lääkitys oli kohdallaan. Meille vakiintuikin tietty työnjako: minä vastaan vauvan ruokinnasta ja mieheni vaipanvaihdosta sekä muista hoitotoimenpiteistä. Baby H. tottui nopeasti isompiin ja varmempiin käsiin: äidin vaihtaessa vaippaa meinaa mennä hermot täydellisesti. Huomasin sairaalassa, että olen potentiaalinen laitostuja. Miehestäni oli outoa olla sairaalassa terveenä, minä taas viihdyin mainiosti. Ruoka tuli valmiina ja sai kysyä tyhmiä vuorokauden ympäri. Erään kerran kärräsin vauvan keskellä yötä kansliaan ja tiedustelin, onkohan vauvallamme kenties jonkinlainen rokko. Kätilö kuuli rutto ja yritti pidätellä naurua, todeten, että se tuskin on kovin todennäköistä. Eikä ollut rokkoakaan, vaan ihan normaaleja hormoninäppyjä. Viimeisenä päivänä sitä alkoi kuitenkin jo odottamaan kotiinpääsyä. Kotona meillä on eletty jatkuvaa viikonloppua. Aamupalaa syödään kymmmenen maissa ja päivävaatteet puetaan sen jälkeen. Hesarin ehdin lukemaan, kun herään hieman ennen vauvaa. […]
↧