Noora K.
Welcome to The Big Easy! Pitkän matkustuspäivän jälkeen New Orleansin ilta tuntui ihanan lämpimältä ja lempeältä. Tulin Suomesta yksinäni, mies oli saapunut paikalle jo muutamaa päivää aiemmin. Kätevin yhteys oli Nykin kautta – menin Finnairin lennolla JFK:lle, jossa oli vajaan kolmen tunnin (juuri sopivan pituinen, koska myös terminaali vaihtui) vaihtoaika. New Orleansiin matkasin Deltan siivillä ja perillä odotteli kunnon musta FBI-auton tyylinen menopeli kylmine vesipulloineen ja Wall Street Journaleineen. Tämä onkin matkavinkki, jota en ole ennen tainnut jakaa: jos budjetti vain suinkin kestää, satsaa kunnon kuljetuksiin pitkien lentopäivien jälkeen. Kun olet ihan poikki ja kamaa on mukana paljon, on aivan ihanaa, että joku on nimikyltin kanssa vastassa, vältyt haahuilulta kyytivaihtoehtojen perässä ja laukkujen raahaamiselta itse.
Tutustuimme kaupunkiin pikkuisen jo ensimmäisenä iltana, vaikka uni vähän painoikin silmiä. Hotelli sijaitsi ihan lähellä French Quarteria, joten oli oikeastaan ihan mukavaa päästä pikkuisen kävelemään. Päädyimme Trip Advisorin perusteella 33 Galatoiresiin. Varsinainen ravintola on valkoisten liinojen paikka, johon ei ole sortseissa asiaa, eikä ilman pikkutakkia, mutta baarin puolella voi ruokailla rennommin. Jaoimme varsin erinomaisen burgerin ja herkullisen crab caken, joka kuuluu kaupungin erikoisuuksiin.
Ravintola sijaitsi Bourbon Streetillä, joten bilehulinat tulivat tutuiksi saman tien. Vaikka kuljettaja sanoikin minua kaupunkiin tuodessaan, että “this ain’t no dry city”, niin ihan moista viinamukimeininkiä en osannut odottaa. Toinen vinkkini onkin, että Bourbon Street kannattaa ilman muuta käydä tsekkaamassa, mutta jos vappuhenkinen ördääminen ei kiinnosta, kannattaa keskittyä ranskalaiskortteleiden muihin katuihin.
Ensimmäisen täyden päiväni käytin pittoreskeihin kortteleihin tutustuen. Louisiana on kuulunut niin ranskalaisille, espanjalaisille kuin etelävaltioihinkin. Vaikutteet näkyvät arkkitehtuurissa, matkaoppaassakin oli lueteltu kaupungin erilaisia talotyyppejä useamman sivun verran. Kaikki olivat kauniita ja yritin ahmia muistikortille mahdollisimman ison kasan tätä herkullista silmäkarkkia. Sieviä pikkukujia tuntui löytyvän aivan loputtomiin. Sain valokuvakävelylläni katettua korttelit melko hyvin ja seuraavan päivän aamulenkillä tsekkasimme mieheni kanssa loputkin.
New Orleans todella on varsinainen musiikin mekka. Soittokuntia löytyi lauantaipäivänä vähän joka toiselta kadunpätkältä, ihmiset tanssivat spontaanisti mukana ja kaikki tuntuivat olevan ihan käsittämättömän hyviä soittajia ja laulajia. Kolmas vinkki: Päästäkseen kuuntelemaan mahtavaa musiikkia ei tarvitse väkisin valvoa aikaeropöhnässä yöhön ja klubeihin saakka vaan elämyksiin pääsee käsiksi myös päiväsaikaan. Jos ikinä matkustan New Orleansiin uudelleen, haluan mennä House of Bluesin Gospel Brunchille. Tällä kertaa kävi valitettavasti niin, että bongasin sen vasta maanantaina, kun brunssi on sunnuntaisin.
Matka oli miehelleni yhdenlainen työmatka ja olin mukana ihan oikeana edustusrouvana. Useampana iltana oli tilaisuuksia, joissa minäkin olin mukana. Päivisin touhuilin pääosin yksin. Yhtenä iltana tutustuimme paikalliseen elokuvastudioon, tässä ollaan “etelävaltioiden kenraalin kotona”. Olin pakannut matkalaukkuni samaan tyyliin kuin aiemmillekin matkoille USA:han ja meinasin olla vähän pulassa, pukeutuminen olikin tällä matkalla todella formaalia. Matkan käytetyimmät vaatteet taisivat olla kaksi siistiä mustaa hametta ja siisteimmät mustat topit. Rennonletkeät raita-asut jäivät tyystin käyttämättä. No, ensimmäisellä edustuskerralla sallittaneen x määrä virhearvioita.
Matkaan kuului myös yksi iltapukutilaisuus, siihen olin sentään osannut varautua. Kunnon asukuva jäi ottamatta, mutta lupaan lavastaa tämän asun vielä myöhemmin, tykkäsin siitä nimittäin kovasti. Alaosa on HM:n Conscious Exclusive -malliston muhkea juhlahame ja yläosa Michael Korsin fiinimpi t-paita. Pukukoodi oli black tie optional, jota tavasin etukäteen tarkkaan ja joka sallii myös “dressy separates”. Vessaselfien – elämäni ensimmäisen – kuitenkin nappasin. Vessakin kun oli niin hieno.
Yhden päivän käytin ratikka-ajeluun. Raitiovaunut ovat New Orleansissa nimeltään street cars. Vihreä on kuulemma se aito ja alkuperäinen. Se todella oli hyvin viehättävä ja kun vaunu vaihtoi suuntaa, matkustajat käänsivät itse puupenkit toisin päin. Ajelin katsomaan Garden Districtiä, joka oli täynnä toinen toistaan hienompia taloja, kunnon mansioneita. Samalla ajelu toimi mainiona sightseeinginä.
Hienoja rakennuksia ihastellessa ja muutenkin koko matkan ajan mietitytti etelävaltioiden hyvin rasistinen ja epätasa-arvoinen historia. Kun tietää, kenen selkänahasta se kaikki loisto on revitty, niin tulee todella ristiriitainen olo. Kaupungin kaduilla nukkuvat kodittomat muistuttivat siitä, että kaikilla ei todellakaan ole samat mahdollisuudet ponnistaa elämässä eteen päin. Katsoimme juuri jokin aika sitten todella hyvän, osittain tätä aihetta käsittelevän eĺokuvan (The Butler), ja se tuntui ikään kuin heräävän henkiin sanomansa kanssa tässä ympäristössä.
Kolme kokonaista päivää, yksi puolikas ja yksi ilta riittivät minusta aika hyvin New Orleansin koluamiseen. Ainoa tekeminen, jonka olisin voinut lisätä, oli jokiristeily Natchez-siipiratasaluksella. Sekään ei oikeastaan jäänyt ajasta kiinni vaan siitä, että se olisi ollut vähän tylsää yksin. Mielestäni viehättävimpiä katuja olivat Decatur, Dauphine ja Royal Street, joka on antiikinystävälle varsinainen aarreaitta. Sen varrella on monen monta antiikkiliikettä, joista voi löytää vaikka mitä aarteita. French Market oli pieni pettymys: Odotin jotain kaunista ja värikästä vihannestoria, löysin rykelmän turistikrääsäkauppoja.
Kaiken kaikkiaan kaupunki oli mainio uusi tuttavuus ja olen iloinen, että pääsin näkemään sen. Seuraavassa postauksessa sitten ravintola- ja ostosvinkkejä. Leppoisaa sunnuntaita!
