Noora H.
Argh, sanon minä. Piti tehdä teille kattava postaus Tukholman maratonista, mutta kamerassa oli tasan kaksi onnistunutta kuvaa. Osasta voin syyttää huonoa tarkennusta ja tärähtäneitä kuvia, mutta loppuja ei pysty selittämään millään tekosyillä. Kuvissa kameraan katsoo väsyneen näköinen ihmisraunio, jonka tukka on litimärkä kaikista päähän kumotuista vesimukillisista ja jonka juoksuasento muistuttaa sohvalla istumista.
Tein maratonilla oman ennätykseni, juoksin sen aikaan 3:50:24, eli paransin noin kuutisen minuuttia edellisestä kerrasta. Mutta helppo tämä maraton ei ollut, kaikkea muuta. Juoksu kulki mukavasti aina kolmeenkymmeneen kilometriin saakka, sen jälkeen vauhti hidastui merkittävästi ja juoksusta tuli suorastaan tuskaista. Jossain välissä tunsin, kuinka vasemmasta jalasta irtosi kynsi ja oikeaan tuli iso rakko, mutta se kipu ei ollut mitään yleiseen oloon verrattuna. Olin aivan poikki ja kohtasin viimein sen maratonarin kuuluisan seinän. Johan sitä kolme maratonia oli taitettu ilman sitä. Siinä vaiheessa loppuajalla ei ollut enää mitään väliä, tärkeintä oli taistella maaliin ilman kävelyaskelia.
Ja taistelinhan minä. Maalissa meinasi päästä itku, niin onnellinen olin, että maraton oli ohi. Ruotsalaiset ovat muuten mestareita kisan jälkeisissä tarjoiluissa, tarjolla oli muun muassa kanelipullia, hodareita ja olutta. Hodari ja alkoholiton olut toimivat erinomaisena palautusateriana ja niiden jälkeen jo vähän hymyilytti.
Maalissa minua odottivat myös kannustajieni linnanpuodista hankkimat lahjukset. En edes aikaisemmin tiennyt, mitä mielettömiä aarteita linnan lahjatavaramyymälässä on. Kyllä nyt kelpaa kuljettaa juoksulenkkareita mukana matkoilla.
Muu loma Tukholmassa meni leppoisasti kahvitellen, kävellen ja syöden. Pyörimme pääasiassa Söderissä ja esittelin lempikulmiani miehelle. Kiertelimme Götgatanin molempia puolia ristiin ja rastiin, vuodessa tuntui tulleen hurjasti lisää viihtyisän oloisia viini- ja olutbaareja sekä ravintoloita. Tukholmalaiset myös todella pääsevät nauttimaan terassikeleistä, lähes jokaisen ravintolan ja kahvilan edustalla on muutama tuoli tai pöytä. Sääntely taitaa olla huomattavasti kevyempää kuin Suomessa. Oli myös hauska huomata, että lapset kulkivat sujuvasti mukana ravintoloissa ja kahviloissa, illallisellakin tai viinilasillisella.
Sunnuntaina joimme kahvit Sankt Paulsgatan 17 sijaitseva Kaffessa, joka sopii mainiosti paikallisten salakuunteluun ja vakoiluun. Kahvila on kuulemieni juttujen perusteella ainakin saman talon sekä lähiseudun asukkaiden suosiossa, sen verran monta naapuria tervehti toisiaan kahvin hakumatkalla.
Maratonin jälkeen menimme illalliselle Nytorget 6, jonne olen hinkunut jo pitkään. Ravintolaan tuntuu olevan mahdotonta saada pöytää, mutta onneksi tarjolla on aina muutama paikka yllättäen paikalle eksyville. Luojan kiitos yövyimme aivan ravintolan lähellä, jalkaparkani olivat nimittäin sen verran kovia kokeneet. Varmaan riittää, kun sanon 10 cm rakko jalkapohjassa…
Ravintolan lista on mielenkiintoinen sekoitus erilaisia ruokakulttuureja. Alkupalalistalta löytyi kaikkea minihampurilaisista poron sydämeen (todella hyvää). Pääruoaksi tilasimme pihvit, jotka olivat oikein hyvät. Ensi kerralla aion kuitenkin tilata useamman annokset alkupalalistalta, sen verran vakuuttavia meidän syömämme alkupalat olivat.
Onneksi pöytä on jo varattu kuukauden päähän, kun suuntana on jälleen Tukholma ja Coldplayn keikka. Tällä kertaa saamme seuraksemme myös kaimani miehineen ja tapaamme Tukholmassa muutaman muun ystävän. Veikkaan, että tiedossa on ihana reissu, sillä Tukholma, se ei petä koskaan.
