Noora K.
Ensimmäinen ja pitkään aikaan ainoa raskauteen millään lailla liittynyt ostokseni oli kaimani treeni-idoli Lofsanin ja Jessica Almenäsin Jokanaisen juoksukirja. Siihenkin olin aavistuksen pettynyt – varsinaisia raskausajan liikunnan vinkkejä oli yhden aukeaman verran. Mutta synnytyksen (apua!) jälkeen kirjasta on varmasti enemmän iloa. Toinen opus, jota selailin, oli Sofi Fahrmanin Superlicious, jossa oli hyviä lihaskuntovinkkejä. Muuten lähes kaikki ohjeet, joita olen onnistunut löytämään ja joita näissäkin kirjoissa oli, olivat tyyliä “muista levätä ja kuunnella kroppaasi”. No joo – jos väsyttää 24 tuntia vuorokaudessa niin, että sitä on nukahtaa pystyyn joka toinen minuutti, levosta tulee pakostakin pidettyä huolta. Mihin pisteeseen asti omaa kroppaa pitää kuunnella? Jos tekee vain mieli maata sohvalla ja vuorotellen oksentaa ja syödä ranskalaisia mansikkapirtelön kanssa, kannattaako tehdä niin vai repiä sittenkin itsensä ulos liikkumaan? Olen yrittänyt mahdollisuuksien mukaan toteuttaa jälkimmäistä.
Jo todella varhaisessa vaiheessa tein kaksi merkittävää muutosta treenirutiineihini. Opettelin käyttämään sykemittaria ja vaihdoin suosiolla osan juoksulenkeistä sauvakävelyyn. Alkuraskauden aikana sykkeillä ei käsitykseni mukaan ole kovastikaan väliä, mutta jo toisella kolmanneksella äidin syke ei semikriittisen googlauksen (semikriittisen siksi, etten oikein löytänyt mitään varmaa tietoa sykerajoista) mukaan saisi pitkäkestoisesti ylittää 150:tä. Koska en ole oikeastaan ikinä tarkkaillut sykkeitä millään lailla vaan mennyt aina fiilispohjalla, ajattelin, että rajojen vahtiminen kannattanee opetella hyvissä ajoin. Ja näin todella oli – juoksuvauhti, joka tuntuu todella leppoisalta, nostaa ainakin itselläni sykkeet reilusti 160:een. Eniten opettelua on siis ollut siinä, että maltan juosta tarpeeksi hitaasti. Sykerajat ovat itselleni sellainen varmuuden vuoksi -juttu. Voi olla, että niiden vahtiminen on hätävarjelun liioittelua. Vetoan siihen, että odotan esikoistani: eivätkös esikoisen odottajat tuppaa olemaan hieman hysterian ja hermoromahduksen rajamailla?
Sauvakävely tuli kuvioihin, kun kaikkina päivinä juokseminen ei kertakaikkiaan tuntunut hyvältä. Päätin, että olen iloinen, jos saan juostua edes kerran viikossa niin pitkälle raskautta kuin jaksan ja muuten hoidan pk-treenit tällä keski-ikäisten klassikkolajilla. Se on kyllä kaikessa huvittavuudessaan todella hyvää liikuntaa. Niska-hartiaseutukin kiittää. Sauvakävelystä muodostui arki-iltojen liikuntamuoto, työpäivien jälkeen olin ihan liian väsynyt juoksemaan. Viikonloppuisin taas askel kulki nopeammin, kun oli ensin saanut nukkua noin sadat päikkärit. Sen lisäksi, että juoksulenkit ovat olleet huomattavasti hitaampia kuin ennen, olen myös ottanut juomapullon mukaan ihan vitosenkin reitille. Aiemmin tarvitsin juotavaa kesken lenkin vain, jos tarkoituksena oli juosta reilusti yli tunti. Nyt janottaa paljon, paljon lyhyemmilläkin väleillä. Juoksulenkkien euforisesta fiiliksestä on saanut parin aivan ensimmäisen raskausviikon jälkeen vain haaveilla, meininki on enemmänkin sellaista eyes on the prize -henkistä. Tuntui kuin olisin palannut juoksuharrastuksen aloitusaikoihin, kun olen välillä harrastanut myös yhdistelmälenkkejä, joissa vuoroin kävelin ja vuoroin hölkkäsin.
Liikuntaharrastuksia on siis määrittänyt jonkinlainen nöyrtyminen. Tätä tämä nyt sitten on. Kesäkuun alussa nauratti, kun seurasin kaimani maratonia tulospalvelun kautta. Sillä aikaa kun Noora H. pinkoi täysmaratonia aivan käsittämätöntä vauhtia, olin itse onnellinen, että olin saanut juostua kuusi kilsaa.
Toinen hyvä arkiliikunta on ollut työmatkapyöräily. Meiltä kotoa töihin on reilut kahdeksan kilsaa. Olen yrittänyt käydä pyörällä töissä silloin tällöin. Aamulla olen mennyt suorinta tietä tosi rauhallisesti välttyäkseni kahden tunnin jälkihieltä ja iltapäivisin olen tehnyt pidemmän lenkin kotiin ja polkenut reippaammin. Pyöräily on myös pelastanut niinä päivinä, kun ajatuskin tunkkaisesta ja kuumasta bussista on ällöttänyt yli sietokyvyn. Olen ollut onnekas, kun olenvälttynyt oksennusfestareilta ja pahoinvointi on ollut sellaista superkuvottavaa kestokrapulaa, johon on vähän auttanut raitis ilma.
Toinen kolmannes helpotti oloa jonkin verran ja jaksoin juosta viikollakin, mutta lenkit lyhenivät lyhenemistään. Lopullisesti vaihdoin juoksemisen reippaaseen kävelyyn viikolla 16, kun juoksu alkoi tuntua suorastaan pahalta. Runtasticia tuijoteltuani totesin, että ihan sama – reipas kävelyvauhtini on suunnilleen sama kuin viimeisten lenkkien suorastaan hellyyttävä juoksuvauhti. Olen kuitenkin iloinen, että pystyin hölkkäämään edes tuohon saakka. Lihaskunnon kanssa olen yrittänyt nyt tsempata entisestään, erityisesti selkälihasten osalta. Syksyn tullen suunnitelmissa on vielä spinningiä ja lisää lihaskuntoa. Suurimpana yllätyksenä itselleni tuli muuten juoksemisen suhteen se, että esteenä ei suinkaan ollut yleensä maha vaan pohkeiden kramppaaminen.
Kuvituskuvina on tällä kertaa äärettömän kaukaisilta tuntuvia screenshotteja Fit is the new black -taulultani Pinterestissä. Sitten joskus taas.