Noora K.
Tyttäremme syntymä, niin onnellinen kuin hänestä olenkin, oli elämäni kovin kriisi. Täysin normaalisti edennyt raskaus, joka yhtenä päivänä aivan puskista osoittikin merkkejä siitä, ettei kaikki ollutkaan hyvin ja siitä reilun kahden vuorokauden sisällä syntynyt pikkukeskonen olivat sen luokan shokki ja trauma, että kannan niitä mukanani loppuelämäni. Sairaala-aika on ollut niin rankkaa sekä henkisesti että fyysisesti, että välillä mietin, onko ylipäätään mahdollista itkeä näin paljon. Välillä surusta ja siitä ikävästä, jota vauvaa kohtaa tunnen, kun olen kotona, enkä hänen luonaan. Välillä pelosta, välillä siitä, että joku sanoi jotain väärin, välillä yleisestä ahdistuksesta ja onneksi välillä myös onnesta ja siitä, että joku oli tosi kiltti.
Monet ovat osoittaneet myötätuntoa, lähettäneet onnentoivotuksia, tsemppejä ja siunauksia. Olen niistä kiitollinen ja aivan satavarma, että lämpimät ajatukset auttavat.
Miten tästä kaikesta sitten selviää? Vaikea sanoa, kun itsellä on vielä kaikki niin kesken. Välillä on hyviä ja reippaita päiviä, välillä romahdan ihan täysin. Tunnen valtavaa iloa ja kiitollisuutta ihanasta vauvasta, mutta myös musertavaa surua ja nakertavaa katkeruutta. Koko raskautta varjosti todella paha synnytyspelkoni. Sellainen foobinen, johon mikään tieto tai tilasto ei auta. Sellainen, joka sai palaamaan kävelylenkeiltä kotiin hyperventiloiden ja itkien hysteerisesti. Ekasta pelkopolitapaamisesta ensimmäinen vartti taisi mennä siihen, että sain itseni edes kätilön huoneeseen sisään. Olin liimautuneena kauimmaiseen seinään ja itkin ja haukoin henkeäni. Taisin oikeasti nauttia raskaudesta tasan yhden päivän. Toivon, että kun nyt tässä puhallan tätä katkeruutta ulos, edes osa siitä pysyisi ulkona, eikä enää palaisi.
Minulta jäi kokematta asioita, jotka miellän hyvin merkityksellisiksi osiksi äidiksi kasvamista, enkä voi saada niitä koskaan takaisin. Olin ajatellut, että ehkä äitiyslomalla sitten helpottaa. Voisin syödä pitkiä aamiaisia, käydä kävelyillä, rapsutella Laivista, sisustaa vauvan huoneen loppuun ja viikkailla pieniä vaatteita, fiilistellä ja vihdoinkin nauttia. Sainkin kaksi pelontäyteistä päivää sairaalassa. Olin kaikesta huolimatta ajatellut synnytyksestä, että kuitenkin lopuksi tulee se palkinto, vauvan tapaaminen ensimmäistä kertaa ja hänen saamisensa syliin. Sen sijaan kuulin sanat “tervetuloa, tyttö” ja sitten en mitään. Tiesin, että vauvan kuuluisi kai vähän itkeä ulos tultuaan. Vauvan piti mennä heti lastenlääkäreiden huomaan, enkä voinut nähdä häntä, saati sitten saada häntä rinnalleni. Samaan aikaan, kun synnyttäneiden osastolla muut kärräilivät nyyttejään sairaalasängyissä ja tuoreet vauvaperheet tutustuivat rauhassa uuteen kokoonpanoonsa, me katselimme vauvaamme keskoskaapin seinien läpi teho-osastolla, jonne seikkailimme Meilahden maanalaisia käytäviä pitkin, ja kosketimme häntä äärimmäisen varovaisesti, sen verran kuin voimme. Muut lähtivät kotiin turvakaukaloita onnellisina kantaen ja upposivat kuuluisaan vauvakuplaan. Me käymme joka ikinen päivä sairaalassa, josta lähdemme aina kahdestaan kotiin. Joka päivä näen uusia perheitä kotiin lähdössä. Joka päivä me lähdemme kaksin. Kättärin Imetysrauha-julisteet ja joka puolelta ilmestyvät, imettämään kehottavat ja sen hyödyistä paasaavat brosyyrit tuntuvat suorastaan ilkkuvan minua. Kai nyt helvetti soikoon imettäisin, jos voisin! Vietän melkein enemmän aikaa kiinni rintapumpussa kuin vauvassa. Taistelen jatkuvasti kelloa vastaan. Pakko ehtiä tehdä tämä, tämä ja tämä asia ja pakko ehtiä siihen ja siihen hoitoaikaan. Yhtenä päivänä, kun tulin tuttuun hoitoaikaan ja hoitaja olikin jo ehtinyt vaihtaa vaipan ja antaa vauvalle maidon, olin purskahtaa itkuun. Minähän olin ajoissa! Hoitojen välissä teen nämä ja nämä asiat. Voi ei, aika, joka oli varattu maidon pumppaamiseen, katosikin johonkin muuhun. Unohdin maksaa sen yhden laskun. Ehdinköhän vielä soittaa vakuutusyhtiöön?
Mikä minua sitten on auttanut kaiken keskellä? Ykkösasia on tietysti mieheni. Olemme toistemme paras tuki. Ilman häntä olisin oikeasti seonnut. Hän on kerta toisensa jälkeen kaivanut jaloilleen sen lohduttomasti itkevän mytyn, joka olen ollut ja olen varmasti vielä monta kertaa. Toinen on kaimani, joka on tarjonnut empatiaa, olkapään ja tsemppipuheita juuri sopivan määrän. Eräs merkittävä asia on ammattiapu. Olen liputtanut sen puolesta ennenkin, mutta nyt tarvitsen sitä enemmän kuin koskaan. Kun läheisiltä saa empatiaa ja myötätuntoa, ammattilainen osaa kertoa, miksi regaoin asioihin niin kuin reagoin, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn ja tunnen, niin kuin tunnen. Se helpottaa, kun itseään ja reaktioitaan ei välillä ole tunnistaa lainkaan. Häneltä saan konkreettisia työkaluja, että pääsen eteen päin. Muutamalle ystävälle, joka tiesi suunnilleen tapahtumien kulusta, olen tilittänyt tuntojani. Kenellekään en olisi jaksanut avata monimutkaista tilannetta alusta asti. Perheiltämme olemme saaneet hyvin konkreettista apua, juuri sitä, mitä olemme heiltä kaivanneetkin myötätunnon lisäksi. He ovat ottaneet koiramme hoitoon, tuoneet ruokaa sairaalaan, pesseet vauvan vaatteita ja tarvikkeita, tehneet hankintoja puolestamme.
Tilanteen alkaessa olin itse niin ahdistunut, etten jaksanut, enkä halunnut puhua kenenkään muun kuin mieheni ja sairaalan väen kanssa. Vielä pitkään vauvan synnyttyä joka puolelta tulevat “miten menee” -kysymykset stressasivat, kun itsellä oli huonompi päivä, ja jätin suurelta osin vastaamatta niihin. Vaikka tiedän kaikkien tarkoittaneen hyvää. Kun on aavistuksen miellyttämisenhaluinen luonne, niin tulee helposti sellainen olo, että nyt pitää olla reipas ja vastata kaikille kohteliaasti. Silloin joutuu helposti itse lohduttajan asemaan, mihin ei todellakaan ole voimia joutua. Toisaalta tsemppiviesteistä ja varsinkin vertaistuesta tuli tosi hyvä mieli, vaikken jaksanut välttämättä vastata niihinkään. Eräs tuttavani, aika kaukainen sellainen vielä, lähetti postissa kolme keskosen potkupukua. Olin niin otettu, että Trumpeista sun muista huolimatta sain takaisin ison kasan uskoa ihmisten hyvyyteen.
Hiljainen myötätunto on hyvä. Oikein hyvä. Arvostin sitä, että jos olin itse hiljaa, toinenkin osapuoli oli. Hiljaisuutta ei ole pakko täyttää. Päin vastoin. Arvostin myös sitä, että jos vastasin kysymykseen yhdellä tai kahdella sanalla, toinen osapuoli ymmärsi viestin, eikä enää väkisin jatkanut keskustelua, vaikka olisi halunnut tietää tai kuulla mitä. Tai juttelu jostain ihan muusta. Se muukin on nimittäin tärkeää. Itselleni on tuntunut tosi merkitykselliseltä säilyttää elämässä edes jotain normaaleja elementtejä. Olen lukenut lehden joka päivä, kattanut aamiaisen kivasti, puinut kaimani kanssa maailman menoa, sisustanut vauvan huonetta ja lakannut kynsiä. Kun viettää isot osat päivistä sairaalassa, on tosi tärkeää, että sitä rankkuutta tasapainottamassa on jotain ihan tavallista. Ja todellakin söin sushia synnärillä, jopa kaksi kertaa. Kotona söin juustoja ja join lasin amaronea. Ensin ajattelin, että mitä väliä millään susheilla, kun oma lapsi makaa teholla, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että juuri siksi niitä pitää syödä. Että edes yksi juttu, jota olin etukäteen ajatellut, toteutuisi.
Olen ollut itsekäs ja ehkä tylykin, koska se on keino suojella itseä. Useamman ammattilaisen kanssa käymäni keskustelun jälkeen yksi neuvo yhdisti heitä kaikkia. Olkaa itsekkäitä. Toimikaa ainoastaan sillä tavalla kuin teistä tuntuu hyvältä. Vetäkää rajat niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Vaikka se ei menisikään kaikkien kohteliaisuussääntöjen malliin. Itse en esimerkiksi juuri halunnut vierailijoita, enkä jaksanut puhua puhelimessa kenenkään kanssa. En oikeasti kenenkään. Sairaalaelämä on todella uuvuttavaa. Käytännössä samassa huoneessa on joku muukin 85% ajasta. On hoitajia, lääkäreitä, sairaalateknikkoja, muita vauvoja ja heidän vanhempiaan. Sellaista kuin oman perheen keskeinen aika ei yksinkertaisesti ole. Samaan aikaan kun on itse ihan loppu, traumatisoitunut, herkillä ja tässä tapauksessa vielä hormonipöllyissä, pitää tsempata edes jollain lailla ja yrittää olla kohtelias ympärillä oleville. Minä en olisi jaksanut enää siinä kohtaa viihdyttää vieraita. Voi olla, että joku loukkaantuu, ihmettelee, paheksuukin. Sille ei voi mitään, jos mielii pitää itsensä toimintakuntoisena. Kotiinpääsyssä odotan varmaan eniten sitä, että vihdoinkin saamme olla yhdessä ja rauhassa, vain me kolme ja Laivis. Ei ketään muita.
Vielä kerran lämmin kiitos teille kaikille onnitteluista ja tsempeistä. Ne ovat tuottaneet paljon hyvää mieltä ja olen tosiaan varma, että ne auttavat. 
P.S. Yksi erinomaisen hyvä kirja, joka käsittelee juuri tätä aihepiiriä, on Salli Saaren Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen lukenut sen vuosia sitten ja taidan lukea uudelleen, kunhan jaksan edes ajatella kirjan avaamista. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka haluavat perehtyä ihmisen mieleen ja shokin vaiheisiin vähän enemmän.