Noora H. En ole ikinä aiemmin kirjoittanut blogipostausta, jonka aloittaminen olisi ollut yhtä vaikeaa kuin tämän. Minun tekisi mieli kertoa aivan kaikki ja toisaalta en haluaisi jakaa mitään, sillä tuntuu, etteivät kaikki maailman sanat ja kirjoitustaitoni riitä kertomaan, kuinka ihanan pienen pojan saimme viikonloppuna. Jos osaisin, niin kertoisin teille, miltä tuntui nähdä oma lapsi ensimmäistä kertaa. Kuinka hämmentynyt olin, kun hänet kannettiin leikkaussalin verhon takaa rinnalleni. Leikkaustiimi onnitteli meitä vuorotellen, mutta pystyin ainoastaan ajattelemaan sitä, kuinka täydellinen pieni ihminen vatsastani oli juuri nostettu. Suuret tarkkaavaiset silmät, pienet punaiset posket, pehmeää tummaa tukkaa ja isältä peritty nenä. Aivan oman näköisensä ja ihan erilainen kuin muut vauvat. Niin söötti, että hämmästelemme usein ääneen, kuinka kukaan voi olla näin ihana. Kuvailisin, kuinka huojentunut olin vauvan reippaista potkuista ja tiukasta tartuntaotteesta. Olin koko raskausajan murehtinut sitä, etten tuntenut vauvan liikkeitä kunnolla. Moneen kertaan oli varmistettu, että kaiken pitäisi olla kunnossa, todennäköisesti vaimeat liikkeet johtuivat vauvan asennosta ja istukan paikasta. En silti uskaltanut edes ajatella, että kaikki todella olisi hyvin. Ensimmäinen yö sairaalahuoneen hämärässä kului ihmetellessä vauvan liikkeitä. Miten voi olla mahdollista, että sisälläni oli yhdeksän kuukautta näin reipas pieni poika, enkä tuntenut häntä kunnolla? Yrittäisin myös pukea sanoiksi hetken, kun tunnistin oman lapseni itkun. […]
↧