Noora K.
2002
Minun on ollut tarkoitus jo pitkään kirjoittaa aiheesta kolmenkympin kriisi, sillä itse kävin läpi aivan karmean sellaisen. Vasta nyt aika tuntuu oikealta. Miten siitä selvitään hengissä ja mitä haluaisin sanoa nuoremmalle itselleni, vaikka sille 22-vuotiaalle opiskelijalle tuossa ylläolevassa kuvassa?
Oma kriisini alkoi puskea päälle aika pian häiden jälkeen, 27-vuotiaana. Tunsin paljon ihmisiä, jotka menivät naimisiin suht samoihin aikoihin ja reilun vuoden sisällä hyvin moni heistä odotti lasta. Vauvautelu ei ollut minulle täysin vierasta. Olin vasta alkanut seurustella mieheni kanssa, kun kollega totesi kerran täpötäydessä miehistöautossa, että nyt aletaan sitten kaikki tarkkailla Nooran vatsanseutua. Mietin jo silloin, että miten kukaan voi sanoa mitään niin tunkeilevaa. Kyseessä oli vieläpä aika lailla omanikäiseni nuori nainen.
Häiden jälkeinen vuosi oli ihan hirveä. Koko ajan oli joku utelemassa, painostamassa, kommentoimassa. “Tehkää tekin lapsia.” “Jaahas, oletkos raskaana?” Itkin kotona monta kertaa ja kävin muutaman kerran jopa työterveyshoitajalla juttelemassa, kun alkoi tuntua siltä, etten hallitse painetta enää omin neuvoin ja läheisteni tuella. (Suosittelen muuten tätä lämpimästi. Ammattilaisella on ihan eri työkaluja ja menetelmiä tilanteen purkamiseen kuin taviksilla.)
Huomaan, että tämä vaikuttaa minuun vieläkin. En melkein koskaan sano lapsista mitään. Todella harvoin viitsin mainita, että pidän lapsista tosi paljon, koska olen niin tottunut siihen, että heti joku alkaa utelemaan. Aihe tuntuu edelleen joskus hankalalta, koska tuo 22-vuotias vielä kuvitteli, että elämän kuuluu mennä niin, että kolmenkympin tienoilla on kaksi lasta, farmariauto, koira ja rivitalon pätkä. Myöhemmin tajusin, että vaikka kolme viimeistä ovat toteutuneet, pidän itse asiassa enemmän kerrostaloasumisesta, kuljen yleensä mieluiten julkisilla, eikä lapsia tarvitse olla tiettyä määrää tietynikäisenä ollakseen onnellinen. Vaikka tiedän itse, mitä toivon, mistä haaveilen ja mikä on minulle hyvä, niin en voi olla myöntämättä, että paine tiettyyn muottiin vaikuttaa ajoittain minuun yhä. Miksi näin on, sitä en osaa sanoa. Luulisi, että vuonna 2016 kaikille olisi selvää, että tässä maailmassa voi olla monia erilaisia tapoja elää.
2013
Toinen kriisiini merkittävästi vaikuttanut asia oli se, että tajusin myös, etten halua olla lopun elämääni lentoemäntä. Tuo silmiä avaava hetki oli samaan aikaan hyvä ja kauhea. Opintoni olivat olleet tauolla jo jonkin aikaa, enkä edes tiennyt, mitä sitten haluaisin tehdä. Oli täydellisen nurkkaan ahdistettu olo – tätäkö loppuelämäni sitten olisi? Työtä, jossa en pidemmän päälle viihtyisi, mutta jota on oikeasti pakko rakastaa jaksaakseen sen raskautta. Melkein inhosin elämääni ja mietin, että haluan laittaa jotain ihan uusiksi. En vain tiennyt, mitä. Oli vain epämääräinen tarve muutokselle. Mahdollisuus alkaa opiskella jotain ihan uutta ja heittäytyä täyspäiväiseksi opiskelijaksi asuntolaina niskassa oli poissuljettu vaihtoehto. Tuntui, etten voinut hengittää. Miten minä olin edes joutunut tällaiseen tilanteeseen? Samaan aikaan silloinen työnantajani aloitti ensimmäisen lomautuskierroksen ja ihan kuin kaikki muu ei olisi ollut tarpeeksi, jouduin murehtimaan myös sitä, loppuvatko rahat.
Pohdin monenlaisia opiskeluvaihtoehtoja, hain kaikesta huolimatta yhteen kouluun, josta jäin suureksi pettymyksekseni rannalle. Muistan edelleen hetken pääsykokeista, joissa sattumalta törmäsin silloiseen kollegaani ja miten juttelimme, että pakko päästä tähän kouluun, lentäminen ei ole enää meidän juttu. Kumpikaan ei tiennyt, miten olisi opiskelun rahoittanut, mutta pakko päästä. Ehkä tämä olisi se ulospääsy. Kumpikaan meistä ei saanut opiskelupaikkaa, mutta onneksi meille on molemmille käynyt sittemmin oikein hyvin. Pääsykokeissa psykologi kysyi minulta, miksen käyttäisi vanhaa opiskeluoikeuttani. Jäin miettimään.
Jonain päivänä se sitten vain tapahtui. Muistin yhtäkkiä, miten olin aina ollut kiinnostunut kielestä ja viestinnästä. Sinne päin olin alunperinkin suuntaamassa, ennen kuin työelämä tuli ja imaisi siivilleen. Kävin amanuenssin puheilla, tein opintosuunnitelman. Alkoi tuntua siltä, että tunnelin päässä on muutakin valoa kuin vastaantuleva juna.
2014, Kuva: Roy Bäckström
Huomasin, että olinhan minä tehnyt vuosien varrella monenlaisia asioita, jotka vihjasivat, että viestintäala olisi minun juttuni. Olin kirjoittanut sisustuslehtiin, henkilöstölehteen ja blogannut työantajani nimissä ja vapaa-ajallakin niin, että saatoin puhua sivutulon lähteestä. Päätin, että alan hakea viestintäalan töitä. Ihan hyvin voisin. Ja niin aloin. Huomasin, että kun tiesin, mitä kohti haluaisin edetä, keksin kyllä keinoja. Tiesittekö, että olen tutustunut homevialauran Lauraan niin, että laitoin hänelle viestiä ja kysyin, saisinko vähän kaivella hänen aivojaan. Olin nimittäin Pinterestistä huomannut, että hän teki sellaista työtä, joka vaikutti tosi kiinnostavalta. Lopulta pitkään kestänyt työnhaku tuotti tuloksen ja aloitin nykyisessä työssäni vajaat kaksi vuotta sitten.
2014
Voisin sanoa, että kolmenkympin kriisi alkoi helpottaa sinä päivänä, kun tiesin, mitä oikeasti haluan. Olin silloin 32-vuotias. Työnhaun aikana tuli vielä ajoittaisia epätoivon hetkiä. Lopullisesti kaikki oli ohi sinä päivänä, kun sain kuulla saaneeni nykyisen duunini. Se hetki jotenkin sinetöi pakettiin mustan ajan. Olin 33. Oloni oli tuona keväänä niin kevyt ja helpottunut, että muistan sen varmasti lopun ikääni. Yläkerran remontti valmistui ja koti oli yhtäkkiä taas niin kiva, että vaikka olin kovaan ääneen julistanut, että nyt myydään tämä ja muutetaan kerrostaloon keskustaan, niin päätimme sittenkin jäädä. Onhan se takapiha aika kätevä koiran kanssa. Ei ahdistanut lumen lapiointi enää yhtään.
Mitä siis sanoisin siitä, miten elämän murrosvaiheesta (vai miksi kolmenkympin kriisiä nyt nykyään kutsutaankaan) selviää tulematta hulluksi? Korostan, että nämä toimivat minulla. Mitään sellaista, joka pätisi kaikkiin, ei varmaan ole olemassakaan.
– Pyydä apua. Se on ihan ok, että välillä on tosi kauhea olo, vaikka näennäisesti kaikki olisi hyvin. Olihan minullakin koko ajan ihana, aina puolellani oleva mieheni, kannustava perhe, hyviä ystäviä, jännä työ, kaunis koti ja söpö koira. Silti teki mieli vain itkeä ja huutaa, että ettekö tajua, miten paljon minua ahdistaa. Pyydä siis apua, ammattilainen on nähnyt tämän kuvion ennenkin. Ystäväsi sen sijaan saattavat velloa omissa kriiseissään, eikä heillä ole kapasiteettia auttaa sinua, vaikka he haluaisivatkin.
– Riittää, että tekee yhden ison muutoksen. Ei tarvitse laittaa kotia, miestä, duunia ja koko elämäntyyliä vaihtoon. Joillekin voi tietysti sopia se, että jättää puolison ja duunin, myy omaisuuden ja muuttaa Aasiaan reppumatkailemaan. Vähempikin voi kuitenkin riittää, kunhan muuttaa jotain, jolla on itselle merkitystä. Siitä saa hallinnantunnetta ja kokee, että elämä on kuitenkin edes jotenkin omissa käsissä.
– Jos sinulla on se nurkkaan ahdistettu olo, koita käyttää voimasi sen selvittämiseen, mitä oikeasti haluat. Kun löydät sen, löydät kyllä keinotkin sitä kohti etenemiseen. Minusta tämä oli kaikkein vaikein kohta.
– Sille paineelle tiettyyn muottiin on hankalaa vaikuttaa yksinään. Mutta sen voi ainakin luvata visusti, että itse ei ala koskaan siksi tyypiksi, joka sanoo seuraavanlaisia: “Eikös teidänkin olisi jo aika mennä naimisiin?” “Miksi ette tee lapsia?/Eikö teidänkin pitäisi jo tehdä lapsia?” “Kyllä sen sitten ymmärtää, kun on lapsia.” “Äitinä/isänä olen sitä mieltä, että…” “Etkös ole vieläkään löytänyt itsellesi ketään.” “Olet vain liian nirso.” “Kyllä lapsi tarvitsee…” “Jokos teillä on pikkukakkonen tekeillä?” “Kai te nyt toisen teette.” (Listaa voisi varmasti jatkaa loputtomiin.)
– Muista, että tämä on vaihe. Se menee ohi.
2015, Kuva: Sami Jämsen
Tsemppiä kaikille, jotka tämän elämänvaiheen kanssa painiskelevat. Se on kamalaa. Itse tutkailen laskeutuvia silmäluomiani ja toivon, että ainoa tulevien vuosien kriisi on juuri joku ryppyihin liittyvä, mitään tämän luokan settiä en totisesti soisi kokevani ihan heti uudelleen.
P.S. Nämä olivat minusta myös hyviä näkemyksiä asiaan. 1. ja 2.