Noora H.
Ajattelin kertoa teille viime viikon juoksukuulumisia. Juoksusta kirjoittaminen on viime aikoina jäänyt, sillä minulla ei ole kuvia postauksiin. Kokeilin kerran kameran kanssa juoksua ja se oli elämäni huonoin lenkki. Lenkkiseuralaisella meni hermot kuvaamiseen ja kamera heilui ikävästi selässä. Kokeillaan siis postausta kännykkäkuvien kera. Jos pidätte juoksupostauksista eivätkä puhelinkuvat haittaa, niin voin jatkossa kirjoittaa juoksusta enemmänkin. Kuulisin myös mielelläni, mikä siinä erityisesti kiinnostaa vai kiinnostaako mikään?
Juoksuviikko käynnistyi viime maanantaina reippaalla kympillä. Suunnitelmissa oli ensin juosta intervalleja kellon kanssa, mutta kauniissa kevätillassa hylkäsin tarkemmat suunnitelmat ja tein kiihdytyksiä fiiliksen mukaan.
Joskus lenkit muistuttavat minua yläasteen ruotsinkirjasta ja tämä oli juuri sellainen lenkki. Oppikirjassa oli nimittäin kaverukset, jotka lähtivät koulun jälkeen lenkille, ja sieltä palatessaan joivat kaakaota keittiönpöydän ääressä. Kuvituskuvat olivat hymyilevistä ja punaposkisista tytöistä tuulipuvuissa, sellaisia reipashenkisiä hyvänmielen kuvia. Muistan miettineeni aikoinaan, että tytöt kävivät varmaan juoksemassa kympin ja tekivät sen jälkeen ahkerasti läksyt ennen telkkarin katsomista. Nämä minun “ruotsintuntilenkkini” ovatkin aina sellaisia lenkkejä, jotka starttaavat heti töiden jälkeen, kestävät tunnin ja joiden jälkeen voi hyvällä omallatunnolla istuskella sohvalla.
Viikon taianomaisimman lenkin juoksin perjantaiaamuna. Juoksu kulki vähiin jääneistä yöunista huolimatta mielettömän hyvin. Heräsin juoksemaan kuuden jälkeen ja ehdin juosta 13,5 km ennen kuin suuntasin aamupalalle. Yöllä oli ollut pakkasta ja juuri noussut aurinko kimmelsi huurteisessa ruohossa. Meri oli aivan tyyni ja maisema heijastui siihen kuin peiliin. Lenkin aluksi tien ylitti kolme valkohäntäpeuraa, näky, jota en kovin usein citylenkeilläni kohtaa. Mäet menivät helposti, kun samalla sai lämmitellä aurinkolänteissä. Tämän lenkin muistan varmasti pitkään.
Sunnuntaina oli kauden ensimmäinen juoksukisa, Länsiväyläjuoksu, johon valmistauduin järjettömän huonosti. Tankkaukset menivät lauantain samppanjatastingin vuoksi ihan pipariksi, samppanjaa tuli maisteltua muutama lasillinen ja illalliseksi söin kevyesti salaattia. Ei kovin fiksua, kun seuraavana aamuna pitäisi juosta pitkään.
Sunnuntaiaamuna katsoin ensimmäistä kertaa reittiä ja virittelin varusteita, onneksi soittolista oli sentään valmiina. Hieman huolestutti, miten juoksu tulee sujumaan.
Olin suunnitellut juoksevani lenkin fiiliksen mukaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Sunnuntaiaamuna päätin kokeilla 5:20 min/km vauhtia, jota ajattelin myös tulevan maratonin tavoitevauhdiksi.
Vaikka juoksu sujui lähes suunnitelmien mukaan (samppanjasta huolimatta vauhti oli kisassa keskimäärin 5:04/km), niin se oli erittäin epämukavaa. En yleensä kärsi vatsakivuista lenkeillä, mutta tässä kisassa vatsaan sattui koko matkan. Munkkiniemen kohdalla mietin, pitäisikö hypätä nelosen ratikkaan ja lähteä kotiin. Päätin kuitenkin sinnitellä ja juosta kilometri kerrallaan. Jokaisen kilometrin kohdalla kirosin virhearviotani ja päätin visusti valmistautua seuraaviin juoksukisoihin paremmin.
Otaniemeen johtavalla sillalla ohitin kaksi herrasmiestä ja sain siitä vähän voimia, mutta sillan jälkeen iski totaalinen uupumus. Kuulokkeista tuli Ruudolfin Leijonakuningas-laulu, joka ei varsinaisesti ole se menevin kappale. Päätin antaa piutpaut vauhdille ja yrittää vain selviytyä maaliin. Käytin kaiken energian biisin sanojen kuunteluun ja hoilasin ajatuksissani niiden mukana.
Urheilukentälle päästessä biisissä soi kertosäe “Mä oon pikkusen toivoo kun sä et usko voittoon, joo mä tunnen, mä oon suomenmestari”, joka auttoi loppukirissä ja sain vielä vähän kiristettyä tahtia. Vaikka sain maalissa mitalin kaulaani, oli kisa silti viikon huonoin lenkki. Jatkossa muistan, ettei kannata lähteä soitellen sotaan ja valmistaudun huolellisemmin.
Seuraava juoksukisa on jo tosi lähellä, tajusin sen, kun sain eilen maratonpostia. Ihanaa päästä pian Tukholmaan ja maralle!
